Onnea Suomimies 100! Ei puhu eikä pussaa – edelleenkään? Hokema suomalaisten miesten tunnevammaisuudesta askarruttaa ajatuksiani, kun patikoin miestyön verkoston tapaamisesta Oulun Poikien Talolta jääkumuraista tietä toimistolleni. Sinivalkoinen kirjailijamme Veikko Huovinen kävi kliseeseen käsiksi jo vuosikymmeniä sitten ja todisti sen osin vääräksi: ”kahvikutsuille mennessään ei voi enää olla varma henkilökohtaisesta turvallisuudestaan, koska puolitutut ja tuntemattomat naiset käyvät kuin sumopainija käsiksi, ja ovatpa hupakoimmat miehetkin tavan omaksuneet.”

Suomen Vanhempainliiton EPeLI-hanke järjesti isien mökki-illan, jonka tarkoituksena oli saada kouluikäisten lasten isät koolle pohtimaan miehen roolia tässä ajassa. Paikalla oli myös koulupsykologi. Ennen tilaisuutta pohdimme, että kuinkahan tässä käy? Tuleeko paikalle kukaan, syntyykö juttua?

Tilaisuuden oli määrä kestää iltaviidestä seitsemään. Yhdentoista aikaan jouduimme häätämään ukkoja ulos. Nämä myytinmurtajamiehet ottivat tilanteen haltuun jo lähtöviivalla. Aiheissa mentiin kättelyssä kevyttä syvemmälle. Sytykkeeksi tarvittiin vain rouheva kutsu, mökkisauna, saunamakkarat ja -juomat. Ryhmä teki itse tilaisuudesta onnistuneen, ylläpiti keskustelua, loi tavoitteet jatkolle ja antoi palautteenkin sitä erikseen kysymättä. ”Tämä on paikka, jossa voi puhua asioista, joista ei muualla uskalla”. Jäätävää.

Sauna on miehinen ympäristö, makkara on äijämäinen sapuska. Illanvietosta saaduissa palautteissa eräs osallistuja totesi, että erityisesti saunassa vapautunut keskustelu luonnistuu, ja että ilta oli virkistävä tuulahdus arkeen. Palautteissa myös sana ”makkaranpaisto” esiintyi usein. Yksinkertaista, eikö totta?

Kliseinen on myös väittämä, että miehet tarvitsevat aina toiminnallista houkutinta ilmaantuakseen paikalle. Eivät muuten tarvitse. Rupattelu ja luennotkin kelpaavat. Kunhan aihe ja olosuhteet ovat kohdallaan. Saunan hämärässä kyynelkin on helpompi tirauttaa. Sitä on äijämeininki. Itsetarkoitus se ei tietenkään ole, eikä kaiken miehille suunnatun toiminnan tarvitse olla korostetusti ”äijäleimalla” markkinoitua. Mutta selvää on, että miehille tarkoitetun vertaistukitoiminnan pitää olla tunnistettavissa nimenomaan miehille suunnatuksi.

Isät eivät lähde vertaistuelliseen hemmotteluiltaan juttelemaan avoimesti rakastamisesta tai sen vaikeudesta, seksistä, kasvatuksesta tai muista arkisen elämän haasteista samaan tapaan kuin äidit. ”Miehet eivät lähde itselleen outoja ihmisiä täynnä olevaan ryhmään itkemään ja valittamaan”, eräs isä totesi tapaamisessamme. Totta. Silti ei pidä luulla, etteivätkö miehet tarvitse itsensä ja tuntojensa sanoittamista, ymmärrystä huoliinsa ja murheisiinsa samoin tuntevalta. Puoliso ei aina riitä puhekaveriksi.

Erityislasten vanhemmille, naisille ja miehille erikseen suunnatuissa vertaisryhmissä voi havaita täsmälleen samanlaisen kaaren. Tapaamiseen saapuvat voivat olla väsyneitä, turhautuneita ja kiukkuisiakin. Perhe-elämä erityislapsen kanssa ei ole helppoa. Tapaamisen edetessä tarinoita jaetaan, nessupakettikin saattaa kiertää. Naiset kuivaavat kyyneleen avoimesti, miehille hihansuu kelpaa asian toimittamiseen. Alun apea, terveen epäilevä mieli vaihtuu arjen jakamisen myötä aavistukseksi toivoa ja iloa. Lopuksi kysytään, että milloin tavataan seuraavan kerran. Tätä kutsutaan voimaantumiseksi. Se on yksinkertainen asia, joka tapahtuu, kun ihmiset kohdataan ihmisinä. Kuunnellen.

Myytinmurtajamiehet taistelevat kliseitä vastaan. Onnea Suomimies 100! Nautitaan sellaisenaan.

Aslak Rantakokko.

Kirjoittaja toimii järjestötoiminnan asiantuntijana Suomen Vanhempainliiton EPeLI –hankkeessa (RAY 2016-2018).

 

 

Share This