Putousvoittaja Matti Pikkuvanhasen hokemaan kiteytyy iso viisaus. Meillä kaikilla on tarve tulla kuulluiksi ja nähdyiksi. Tunne omasta arvosta tai arvottomuudesta syntyy arjen pienissä kohtaamisissa toisten kanssa kotona, koulussa, kaveriporukassa ja myöhemmin työelämässä. Huomiosta ja arvostuksesta kamppaillaan näillä foorumeilla joskus kyseenalaisinkin keinoin, jos nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tarpeet eivät ihmissuhteissa tyydyty. Vanhempina keinomme tukea lastemme kasvua itselleen uskollisiksi ja toiset huomioiviksi aikuisiksi ulottuvat harvoin kodin seinien ulkopuolelle. Sen sisäpuolella olemme avainasemassa lastemme terveen omanarvontunteen rakentajina, jonka turvin lapselle kehittyy hyvässä lykyssä perusta itsetunnolle, joka ei kodin ulkopuolella hevillä heilahda itseen kohdistuvasta arvostelusta tai kamppailuista statuksesta ja vallasta. Koulut ovat pikku hiljaa avaamassa oviaan myös vanhemmille osallistua arjen tohinaan ja yhteisöllisemmän koulukulttuurin luomiseen, mikä on hieno asia kasvatusyhteistyön, kodin ja koulun välisen luottamuksen kehittymisen ja tietenkin lasten hyvinvoinnin kannalta. Yksi esimerkki tästä on Koulun korva –toiminta, missä vanhempi tai isovanhempi toimii yhtenä vapaaehtoisena näkevänä silmänä ja kuulevana korvana välitunnilla.

Erityisen haasteen edessä itsetunnon rakennuspalikoita kasaavat ne lapset ja nuoret, jotka jollain tavalla poikkeavat valtavirrassa normaalina pidetystä, sekä ne, joiden vanhemmat eivät jaksa, kykene tai ehdi tukea lastaan. Nämä lapset tarvitsevat myös muiden aikuisten ja vertaisten tukea, jotta tulisivat nähdyiksi, kuulluiksi ja arvostetuiksi. Eräs äiti kertoi, että muistaa lämmöllä alakoulun opettajaansa, joka oli ensimmäinen aikuinen, joka näki hänet ja tunnisti hänen vahvuutensa. – Tuo opettaja pelasti minut elämälle, hän sanoi. Melkoinen osoitus siitä, miten yksikin läsnä oleva aikuinen voi toiminnallaan ja välittämisellään vaikuttaa lapsen elämänkulkuun.

 

Nuorisotutkimusseuran julkaisussa Myönteinen tunnistaminen käsitellään juuri tätä aihetta eri näkökulmista. Meidän tulisi kaikkien antaa arvoa arjessa tapahtuville pienille kohtaamisille; kysyä mitä sinulle oikeasti kuuluu ja myös kuunnella herkällä korvalla vastaus. Sitä kautta rakentuu luottamus ja on helpompi tunnistaa meissä jokaisessa piilevät kyvyt, vahvuudet ja taidot, joita tukemalla itsetunto pääsee vahvistumaan. Tämä koskee kaikkia ihmisten välisiä kohtaamisia kotona, koulussa, kaveriporukoissa ja työpaikoilla. Samalla se on avain kiusaamisen ennaltaehkäisyyn.

 

Vapaaehtoiset, jotka tekevät arvokasta työtä lapsirikkaissa perheissä, erityislapsiperheissä, kouluissa tai maahanmuuttajien parissa, voivat olla osaltaan rakentamassa kohtaamilleen lapsille ja aikuisille elämää, jossa jokainen voi saada kokemuksia nähdyksi tulemisesta ja joukkoon kuulumisesta. Ihmisiä kohdatessaan ei tarvitse olla kasvatuksen ammattilainen. Sydän paikallaan ja aikaa pysähtyä riittää siihen, että Näkymättömät Ninnit ja Niilot uskaltavat tulla piiloistaan.

 

Kirjoittaja Sari Haapakangas(KT) toimii erityiskasvatuksen asiantuntijana Suomen Vanhempainliiton EPeLI –hankkeessa (RAY 2016-2018), jossa edistetään erityislasten ja -perheiden osallisuutta koulussa kodin, koulun ja järjestöjen tuella: http://www.vanhempainliitto.fi/ajankohtaista/701/erityisperheet_vahvemmin_mukaan_kodin_ja_koulun_yhteistyohon

 

Share This