Oululainen Tuula Kerätär toimi 1980-luvulla kodinhoitajana Rovaniemellä. – Työtä riitti tehtäväksi niin paljon kuin vain ehti tehdä. Kävin paljon isoissa perheissä, joissa päivittäisiä askareita oli paljon. Työhön oli helppo tarttua. Siivosin, laitoin ruokaa ja hoidin lapsia sen mukaan, mitä apua perheenäidit toivoivat. Työ oli näkyvää ja sen merkityksen näki heti.

Kodinhoitajat laitettiin sivuun 1990-luvulla

Tuula kertoo saaneensa kodinhoitajan koulutuksen. Enää sellaista ei ole tarjolla. 1990-luvulle tultaessa kodinhoitajien ammattikunta joutui väistymään. Yleisessä keskustelussa oli tuolloin huoli vanhustenhoidon tulevaisuudesta. – Opiskelin lähihoitajaksi ja siirryin hoitamaan vanhuksia. Sittemmin olen opiskellut myös Kalevalaiseksi jäsenkorjaajaksi, Tuula toteaa. Työ ikäihmisten parissa on myös ollut mieluista, mutta Tuula kertoo miettineensä, miten lapsiperheet pärjäävät nykyisin. – On paljon perheitä, joilla ei ole lähellä isovanhempia tai muita läheisiä auttamassa silloin, kun arki käy työlääksi ja vanhemmat tai lapset tarvitsisivat tukea.

Lapsen tunteminen on tärkeintä

Kodinhoitajat tulivat avuksi myös silloin, kun vanhemmat eivät pystyneet jäämään päivätöistänsä pois lapsen sairastumisen vuoksi. – Minulle oli mieluisinta hoitaa lapsia. Koin, että ymmärrän heitä ja pärjään heidän kanssaan. Aikuisen antama aika lapselle on arvokkainta mitä voi antaa.

Kodinhoitajat tekivät tiivistä yhteistyötä vanhempien kanssa. Tuula muistelee perhettä, jossa oli 16 lasta. – Sinne oli mukava mennä, lapsetkin tulivat tutuiksi. Yhteistyö perheenäidin kanssa oli luontevaa ja kodinhoitaja löysi helposti oman paikkansa. Isossa huushollissa työtä riitti.

Tuula muistaa kodinhoitajana työskentelemisen todella mukavana. – Lähtisin uudestaan kodinhoitajan työhön. Perheet tarvitsevat käytännön apua.

Laura Nummikivi

 

Share This