Toisinaan ajatellaan, että ihmisellä on kolme elämää. Elämä lapsena, elämä aikuisena ja elämä vanhuksena. Kolme elämäämme ei kuitenkaan välttämättä toteudu lineaarisessa järjestyksessä perätysten, vaan myös yhtenä prosessina, limittäin. Jonkin tietyn kehitysvaiheen voi saada päätökseen vielä silloin, kun kuvittelisi olevan myöhäistä. Jotkin tietyt asiat taas painuvat meihin niin, ettei niiden merkitys koskaan vähene.

Ihmisen ensimmäinen aika lapsena on aika, joka on aina läsnä. Jokaisesta meistä löytyy se pieni lapsi, joka kerran otti ensimmäisiä, horjuvia askeliaan ja odotti äidin tai isän koppaavan syliin ennen kaatumista. Kun lääkäri kertoo iäkkäälle ihmiselle, että tautia ei voida parantaa ja että elinpäiviä ei ole enää montaa, mistä iäkäs mutta vireästi ajatteleva ihminen alkaa puhua? Hän puhuu äidistään. Hänellä on lapsen ikävä äitiä. Työtä tehnyt, ryppyinen käsi tarttuu kuuntelijan käteen. Katseessa on syvyyttä ja elämän tuomaa ymmärrystä, mutta se on silti niin paljas.

Lapsuus ei ole osa
elämää; se on syvyys
kaiken alla, mikä sitten tapahtuu.
Elämäntyö josta ei tule mitään,
on aina ollut valmiina, puolen tunnin
leikki. Ensimmäiset
sanat suojaavat yhä vielä; metsä
on metsä, vuoret eivät liiku. – – –
Gösta Ågren (Tääl 1989)

Laura Nummikivi
Projektisuunnittelija, Lapsirikas-hanke

Share This