Syysaurinko paistaa puiden takaa. Sormissa pyörähtelevät suuret, punaiset puolukat. Mietin ihmeissäni: on tavallinen arkiaamu ja saan elää tällaisen hetken! Olemme tänään tavanneet ensimmäistä kertaa: minä vapaaehtoisena ja nämä lapset, jotka nyt vieressäni kyykkivät puolukoita poimien. Luotamme jo toisiimme. Tyytyväisinä nostelemme suuria marjoja ämpäriin. Mitään tavoitteita poiminnassa ei ole, kaikki on ilon puolella.

 

Vapaaehtoisena olen tutustunut uuteen perheeseen ja erityisesti sen pieniin lapsiin. Vieraaseen kotiin meneminen jännitti aluksi, sillä koti on jokaiselle tärkeä paikka, johon vieraan on astuttava kunnioittavin askelin. Puolukkareissun lisäksi olemme olleet lasten kanssa puistossa, lukeneet kirjoja, rakentaneet palapelejä, leiponeet pullaa ja pipareita. Ei mitään suurtalouskeittiötaikinoita, vaan sopivan pieniä eriä, jotta kaikki saavat vähän osallistua, mutta leipomiseen ei kulu liian pitkää aikaa.

Pullan leivonnassa minulla oli apuna kahdeksan joutuisaa kättä. Yksi sekoitti jauhoja, toinen lisäsi kardemummaa, jokainen sai leipoa omanlaisensa pullanpötkylän. Kun pullat tulivat uunista, söimme tyytyväisin haukuin. ”Onhan hyviä pullia?” kysyivät lapset. ”Kyllä on, oli niin näppärät leipurit!”

 

Kun omat lapseni olivat ihan pieniä, olisin toivonut jotakin tällaista: että joku tulee käymään, jakaa vastuuta hetken ja tuo olon, että tavallinen arkiaamu kulkee eteenpäin. Jos nyt voin itse tarjota jollekin sen tunteen, teen sen mielelläni – muutama tunti kerrallaan, muutaman viikon välein. Samalla olen saanut itselleni pystyvyyden kokemuksia: selviän lasten kanssa, tavalliset arkiset ilot riittävät ja yhdistävät meitä. Ei tarvitse keksiä mitään erityistä, kohtaaminen riittää ja se, että olemme ihmisiä toisillemme. Hymyhuulin huikkaamme huomenet ovella ja hymyhuulin huiskutamme heipat: nähdään taas!

Aina, kun tapaamisen jälkeen lähden kotiin, askel on ihmeellisen kevyt.

 

Maria Hyväri

 

 

Share This